Päätoimittajilta
Joensuun ylioppilaslehteä on johtanut lehden historian aikana yhteensä 25 eri päätoimittajaa – jotkut jopa kahteen kertaan. Oliko lehdessä ennen kaikki paremmin? Emeritukset kertovat.
Tuomo Laitila
Lääninsivistysneuvos,
Länsi-Suomen lääninhallitus
Päätoimittajana numeroissa
1/1971–3/1971
“Joensuun ylioppilaslehteä tehtiin aluksi opiskelun ja muiden aktiviteettien ohella. Käytännössä suuren työn teki Pertti Elsinen, joka kokosi suuren osan aineistosta ja kävi taittamassa lehden Karjalan Maan painossa.
Olin tullut alle 17-vuotiaana Joensuuhun Itä-Suomen seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi. Koko seminaarilaitos lakkautettiin ennen valmistumistamme ja 22 nuoren miehen kurssimme siirrettiin kokonaisuudessaan juuri perustetun Joensuun korkeakoulun opiskelijoiksi. Huomasimme päässeemme korkeakouluun ilman oppikouluopintoja. Minussa se herätti halun käyttää tilannetta hyväksi ja aloin ahmia sellaisiakin opintoja, joita ei edellytetty opettajan tutkinnossa.
Vuoden 1968 opiskelijalevottomuudet ja -radikalismi rantautuivat Joensuuhun aluksi aika laimeana. Porukka oli pieni. Taustamme huomioon ottaen ilmapiirin muutos tässä tuolloin vielä kovin pienessä yhteisössämme oli raju. Me seminaarista korkeakouluun siirretyt olimme eläneet niinsanotun seminaarihengen ympäröimänä. Siihen kuului aikamoinen kontrolli, kun ajan henkeen kuului kyseenalaistaminen.
Aika oli avointa puoluepolitikoinnin aikaa. Oma viiteryhmäni oli radikaali keskusta – toisin kuin Joensuun yliopiston ylioppilaskunnan historiassa on tulkittu. Ylioppilaslehteenkin kirjoitin desentralisaation puolesta ja muun muassa maakuntaitsehallinnosta desentralisaatiota edistävänä ideana. Desentralistit halusivat haastaa ainakin äärivasemmiston viljelemän demokraattisen sentralismin idean.
Ylioppilaskunnan historiassa kuvataan teatterisotaa eräänlaisena paikallisena kulttuuritaisteluna. Itse koin syvää vastenmielisyyttä Karjalaisen päätoimittaja Jaakko Korjuksen teatterikäsitystä vastaan. Vaikka en ollut Jouko Turkan ja häntä puolustavan Simo Sepon kanssa tiukasti hengenheimolaisia, koin Turkan kokeilevan, radikaalin ja teatteriyleisön laajentamiseen pyrkivän teatterinäkemyksensä puolustamisen arvoiseksi.
Opettajankoulutuksen opetusharjoitteluun liittyväksi kritiikin kanavaksi keksimme omasta mielestämme hyvän välineen. Aloimme julkaista opetusharjoittelijan päiväkirja-palstaa. Pääasiassa päiväkirjan tekstit laati Matti Rautio.
Jo seminaariopiskelijana olin joutunut ainakin yhden opettajan kanssa vääntöihin kansainvälisyyskasvatusta vaativien mielipiteitteni kanssa. Korkeakouluopiskelijana toimin ylioppilaskunnan ulkoasiainjaoston puheenjohtajana. Järjestimme muun muassa kaljailtoja, joiden tuotto annettiin kehitysyhteistyöhön. Minulla on afrikkalaissyntyinen, orpolastenkodista adoptoitu poika. Ajatus adoptiosta syntyi jo noina opiskeluvuosinani ja liittyi loogisesti tuonaikaiseen ajatusmaailmaani. Nykyään rohkaisen kansainvälisen adoption toteuttamiseen kaikkia, jotka ovat siitä vähänkään kiinnostuneita.
1970-luvun alun ylioppilaspolitiikka – mukaan lukien ylioppilaslehden tekeminen – oli paljolti ylioptimistista pikkupolitikointia. Idealismi on monien tuon ajan toimijoiden kohdalla hiipunut, mutta olisi väärin joidenkin näkyvien esimerkkien perusteella väittää, että kaikki olisivat myöhemmässä elämässään olleet täydellisiä takinkääntäjiä.
Vähän harmittaa se, että nykyiset opiskelijat niin vaisusti haastavat edellisten sukupolvien materialistiset arvot. Toisaalta 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun opiskelijaradikalismi osoitti, että nuoriso kulkee halutessaan omia polkujaan emmekä me edelliset sukupolvet voi paljonkaan ohjata heidän kulkuaan. Varmaan täytyy lisätä: onneksi.
Kauko Ojanpelto
Päätoimittajana numeroissa
4/1971–2/1972
Kari Partio
Uutistuottaja, MTV3
Päätoimittajana numeroissa
1/1971–3/1971
Pekka Ilonen
Toimittaja,
Keskisuomalainen
Päätoimittajana numeroissa
1/1976–9/1977
“Aloittaessani helmikuussa 1975 ylioppilaslehti ei ollut ilmestynyt pariin vuoteen, joten käytännössä toiminta piti käynnistää uudelleen puhtaalta pöydältä. Lehden tekemiseen ja painattamiseen varatut määrärahat olivat alussa erittäin niukat. Päätoimittajan tehtäviin kuului jutunteon lisäksi oleellisena osana myös ilmoitushankinta. Lehden toimintaa valvoi tarkasti toimitusneuvosto, joka koostui eri poliittista ryhmistä. Kullakin ryhmällä oli oma näkemyksensä lehden sisällön suhteen, ja lehden sisällöstä käytiin ajoittain vilkasta keskustelua.”
Pekka Puustinen
Päätoimittaja,
Karjalan Maa
Päätoimittajana numeroissa
1/1978–8/1979
Lehtitaittoa
linja-auton varassa
“1970-luvun loppupuolella lehdenteon tekniikat olivat kovin toisenlaisia kuin nyt. Ylioppilaslehti painettiin Polvijärvellä Itä-Suomen Lehtihuollossa, minne mentiin linja-autolla jos ei ollut muuta autoa käytettävissä. Mukana olivat käsikirjoitukset ja valokuvat sekä muu mahdollinen kuva-aineisto ja tietysti myös ilmoitusten käsikirjoitukset.
Painotalon latomo kirjoitti tekstit ja käsitteli kuvat ja sitten päästiin tekemään sivutaittoa. Kaikki tapahtui käsin leikkaa–liimaa-periaatteella. Päivä siinä yleensä meni, jos riittikään.
Lehti lehdeltä opittiin mittamaan juttujen pituus entistä paremmin niin, että joskus taittoskeemat saattoivat olla jopa kohdallaan. Niinpä uskaltauduttiin lähettämään aineisto kirjapainoon postissa tai linja-autossa ja korkeintaan toimitussihteeri pistäytyi hyväksymässä lopputuloksen.
Tuolloin keskustelussa olivat pinnalla, yllätys yllätys, opiskelijoiden toimeentulo, yliopiston hallinto sekä ylioppilaskunnan ja ainejärjestöjen herkän kipeä keskinäinen suhde.
Politiikka oli vahvasti mukana toiminnassa ja kavereista otettiin muidenkin lehtien yleisönosastoilla mittaa ankaralla aatteen palolla.
Tuolloin ylioppilaskunta alkoi herätellä myös yhteistyötä maakunnan, muun muassa eri kuntien kanssa, mistä sukeutuikin useamman vuoden mittainen, ilmeisen onnistunut kampanja.”
Kari Kortelainen
Toimituspäällikkö,
Metallitekniikka-lehti
Päätoimittajana numeroissa
9/1979–1/1980
“Näin jälkeenpäin ajatellen päädyin Joensuun Ylioppilaslehden päätoimittajaksi todella onnettomin eväin. Kokemuspohjana oli yhden kesän kesätoimittajuus. Valinta tehtiin – niin kuin tuohon aikaan kaikki valinnat – poliittisin perustein.
Lehden tekemisestä puuttui jokseenkin kaikki suunnitelmallisuus. Ilman sivunvalmistusyrityksen ammattitaitoista taittajaa lehteä ei varmaan olisi koskaan saatu painokuntoon. Onneksi joku sentään osasi homman.
Sisältöä leimasi asioiden politisoiminen ja toisaalta varmuus siitä, että oma katsantokanta oli varmasti se ainoa oikea. Vaiva, jonka vanheneminen
yleensä korjaa.”
Henrik Kalima
Päätoimittajana numeroissa
2/1980–1/1981
Kari Kortelainen
Päätoimittajana numeroissa
2/1981–1/1982
Eino Maironiemi
Toimittaja,
Yritysmaailma-lehti
Päätoimittajana numeroissa
2/1982–1/1983
“On, ettei ole, kuten arvostettu kollegani Rysky Riiheläinen ammoin väitti, kaikki ennen paremmin kuin nyt.
Tällainen käsitys on yhtä lailla huhupuheiden perusteella hahmoteltu kuin se karvainen villipeto Enon kunnan vaakunassa.
Toisin on laita.
Erityisesti ihmiset olivat ennen huonoja ja useimmat, minä myös, ovat sellaisina myös pysyneet. Lähestulkoon kaikki tuntemani hyvät ihmiset ovat notorisesti
kelvottomia.
Tässä ajassa on jokainen mies suora, pystypäinen, jylkkä sekä katseelta avoin ja kaikki naiset viisaita, tenhoisia, siveitä ja puheissaan harkitsevia.
Ikävä kyllä ovat nykyihmiset sikäli lullukkaväkeä, että he, pannahiset, rauhan aikana sisätöissä stressaantuvat ja ikävää tuntevat. Ei maar ennen; ajoittaista vitutusta pidettiin työtätekevän kansanosan ikimuistoisena nautintaoikeutena.
Kun olin ihmiskunnan aamuhämärässä tekemässä Joensuun ylioppilaslehteä, sen kirjoittajia innoitti vakaumus, jonka mukaan sanan vapaus ei merkitse pelkästään sitä, että ihmiset saavat kenenkään ennalta estämättä ja valvomatta esittää julkisesti seikkansa, vaan sitä, että ihmiset puhuvat ja kirjoittavat ihan mitä sattuu.
Lehdillä ei Suomen lain mukaan ole sananvapautta, kansalaisilla on.
Muistaakseni päätoimittamassani lehdessä pohdiskeltiin lähinnä seuraavia perimmäisiä kysymyksiä, jotka paljastivat meidät pyhän yksinkertaisuuden sanansaattajiksi: miksi olen olemassa? Miksi suomen kielen professori Alpo Räisänen on olemassa? Onko missään järkeä? Missä se vallankumous viipyy? Voiko veronmaksaja kaivata rakkautta? Mitä täyttymyksen jälkeen tulee? Kuka siellä Pielisjoen rantapusikossa aina huutaa? Ja milloin tehtiin
Pähkinäsaaren rauha?
Kaikkinainen höynäänvouhkaminen oli silloin syvästi inhimillinen ja Joensuun ylioppilaslehdessä pysyvä ominaisuus.
Vain moukat ovat kiinnostuneet nykyhetkestä, mutta kuten näkyy, ei ikäpuolten sukkiinsa suistujien ja karahkoihin kaatujien tekemisten muistelemisesta ole enimmäkseen iloa tai ylösrakennusta kelleen.
Tervehdin iloiten uutta itäsuomalaista ylioppilaslehteä, vaikka sen myötä päätoimittaja Venäläinen tullaan ainaisesti muistamaan Juhana Lehdettömänä.
Toivon, että lehti osaltaan lientää kaikkien maakuntien savolaisia riivannutta poliittis-kielellistä eripuraisuutta, joka on muuttunut suorastaan yhteenkuuluvaisuuden tunteeksi ja saanut syvän itsevarmuuden luonteen. Tiedän, että tämän toiveen toteutuminen on yhtä varmaa kuin vehmersalmelaisten mielestä tuppurmäkeläisten autuaaksi
tuleminen.
Mielestäni itäisen vaalipiirin erottaminen Kuopion läänistä oli merkittävä virhe, joka toi herranperkeleiden koprat askeleen lähemmäksi pohjoiskarjalaisten ihmisten
niskavilloja.
Pohjois-Karjalan läänin ja sen myötä Joensuun korkeakoulun ja Joensuun ylioppilaslehden perustamiset olivat seurausta siitä, että tämä yksi mulkero Snellman keksi kirjoittaa Valtio-oppinsa, josta on ollut ainaista harmia kaikille kunnon kansalaisille. Päättyköön tämä erhetys nyt!
Tuleva Savon ylioppilaslehti saanee molempien yliopistojen opiskelijoista aimo annoksen älyllistä voimaa, joka tekee sille varmaankin hyvää.
Vaikka kipakampaan kielenkäyttöön tottuneita pohjoiskarjalaisia tuppaisikin ikävä hivottelemaan, kun sisäsavolaiset pahnustavat yli hyllyvän murteensa, he muistakoot, että kun haluaa uusia näkemyksiä kuulla, pitää keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä hittojakaan mistään. “Tien ken kulkee tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, arveli muistinvaraisesti Aaro Hellaakoski.
Uudella ylioppilaslehdellä on töitä tehtävänä. Ehdotan että lehti päättäisi perustaa Viivi Avellan Trophyn. Se myönnettäisiin vuosittain henkilölle, joka on merkittävimmällä tavalla laventanut käsitystämme siitä kuinka täytisen tomppeli henkilö voi Itämeren ympäristössä olla.
Tunnustus voitaisiin jakaa vuodenaikana, joka ammoin tavattiin tunnistaa siitä, että lehdet putoavat puusta. Nykyisin syksyn katsotaan alkavan siitä, kun Avellan tippuilee lukuisia kertoja hevoisen selästä persieelleen maan kovalle kannikalle.
Hyviä ehdokkaita olisivat esimerkiksi Ilkka Kanerva ja Maria Veitola, tuo sukupolvensa tyyli-ikoni, estoton heittäytyjä, itseironinen ja rohkea toimittaja, esimerkki siitä millaista vahinkoa tapahtuu, kun jotkut mielistelevät räähkät jättävät kehumatta henkilön ulkoisia avuja ja sen sijaan keskittyvät hänen henkisiin ansioihinsa.
Kolmas ehdokas voisi olla Anu Saagim, tuo, kuten vanha kansa tapasi sanoa: hyväsydäminen ihminen, joka kiireiltään ehti
ilmoittaa inhoavansa rumia ihmisiä.
Toinen, vakavamielinen, ehdotukseni on se, että lehti kaikin tavoin pyrkisi edistämään Ville Riekkisen valitsemista arkkipiispaksi. Näin voisin käyttää 25 vuotta pöytälaatikossani odottaneen otsikon: On se aika humu tuo arkkipiispa!
Jouni Röksä
Päätoimittajana numeroissa
2/1983–1/1985
Kyösti Nyyssölä
Päätoimittajana numeroissa
2/1985–1/1986
Liisa Kuusipalo
Solubiologi, Pohjois-Karjalan keskussairaala
Päätoimittajana numeroissa
2/1986–1/1987
Agendalla kehitysmaat
“Mikrotellus osallistui ylioppilaskunnan vaaleihin kehitysmaateemalla. Saimme valtuuston puheenjohtajan ja päätoimittajan paikan. Yliopistolle saimme kehiteltyä eri alojen yhdistelmänä kehitysmaaopintokokonaisuuden. Sitä intoa! Ylioppilaslehti kouli kirjoittamaan, ja taito on ollut myöhemmin suureksi avuksi vähän joka saralla.
Asuin myöhemmin Malawissa, Itä-Afrikassa perheineni kaksi
vuotta, ja tein väitöskirjan alueen kalojen evoluutiosta. Työkseni teen koeputkilapsia keskussairaalalla. Harrastan geenitekniikan avoimen käytön kritisointia.”
Nykyisin kirjoitan eniten geenitekniikan avoimen käytön kritiikkiä. Koulutukseni vuoksi ymmärrän mitä geenitekniikka todella on, ja mummona näen tekniikan suurena riskinä koko eliökunnalle. Keinotekoisten virusten vapauttaminen luontoon ja ihmisten syötäväksi on vastuutonta hommaa.”
Eino Maironiemi
Päätoimittajana numeroissa
2/1987–1/1990
Peter Sjölund
Toimittaja, copywriter,
kääntäjä, kielenhuoltaja
Päätoimittajana numeroissa
2/1990–2/1992
Nora Schuurman
Tutkija
(yhteiskuntapolitiikka)
Päätoimittajana numerossa
3/1992
Janne “Rysky” Riiheläinen
Copywriter
Päätoimittajana numeroissa
4/1992–2/1996
“Jostain syystä päätoimittajavuosilta erityisesti mieleen ovat jääneet ne muutamat kerrat, kun lunta tuli tupaan kainaloita myöten. Se oli muistaakseni jo kauan sitten edesmenneessä Suomi-lehdessä, kun akateemikko Matti Kuusi päätti vertailla eri paikkakuntien tulevaisuuden toivoja kunkin kaupungin ylioppilaslehden perusteella. Joensuusta hänen käsiinsä sattui vappunumero, jossa silloin ei ollut asia-asian hitustakaan koko numerossa. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt vappunumeron erikoislaatuisuutta, vaan antoi tuomionsa sen perusteella. Ja se vasta tyly oli. Toisen kerran Tuula-Liina Varis suomi minua oikein henkilökohtaisesti Kansan Uutisten kolumnissaan, kun olin vetänyt sukupolvi-teemaisen lehden kanteen isolla “Minä syytän” ja alle kirjoittanut monipolvisen syytekirjelmän suurille ikäluokille. Näin jälkeenpäin ajatellen lienemme olleet kummatkin ainakin jonkun verran oikeassa. Mutta kummallakin kerralla tunsi saavuttaneensa jotain, ja siksi nämä palaset lienevät niiden mukavampien muistojen joukossa.”
Jari Nevalainen
Päätoimittajana numeroissa
3/1996–1/1997
Olli Keski-Orvola
Päätoimittajana numeroissa
2/1997–5/1997
Liisa Yli-Ketola
Toimittaja, Karjalainen
Päätoimittajana numeroissa
6/1997–9/1997
“Aloitin Joensuun Ylioppilaslehdessä kesällä 1997. Mukavaa oli saada tekijäjoukkoon entistä väkeä, koska itse tulin kaikkien piirien ulkopuolelta Mikkelistä. Perehdyin ainejärjestötoimintaan ja osallistuin aktiivisesti muun muassa ylioppilaskunnan hallituksen rientoihin. Tutustuin isoon joukkoon aktiivisia ihmisiä, joista moni on tänäkin päivänä merkittävissä tehtävissä.
Lehdessä tehtiin ulkoasu-uudistus, mikä lienee monen päätoimittajan haave. Sisältö syntyi opiskelijoiden arjesta. Oli lukihäiriöjuttua, miten kasvisruoka jakaa mielipiteitä perheessä, miten opiskelijat tienaavat yötöillä ja niin edelleen. Tärkeitä olivat jokaisen lehden ilmestymisen jälkeen pidetyt tappajaiset. Halusin koota porukkaa eri juhlapaikkoihin. Saunottiin muun muassa Jokiasemalla ja pankkien kokoustiloissa. Ne illat jäivät iloisina hetkinä mieleen: missään muussa työpaikassa en ole kuullut niin vilkasta lehden analysointia, kritiikkiä ja kiitosta.”
Minna Jäppinen
Opettaja, Pohjois-Karjalan ammattiopisto
Päätoimittajana numerossa
1/1998
“Lehti oli 90-luvun jälkipuoliskolla yhteisö, joka kokosi yhteen innostavia, hauskoja, samalla tavalla ajattelevia nuoria aikuisia. Me olimme valmiita käyttämään valtavasti aikaa tehdäksemme mahdollisimman hyvää lehteä. Sivutuotteena syntyi ystävyyttä ja avunantoa, sekä tietenkin hyviä bileitä. Lehti oli areena, jossa oli mahdollista käydä kyseenalaistavaa ja kriittistä keskustelua ajan ilmiöistä, mihin opiskelijaelämässä oli tuohon aikaan melko vähän mahdollisuuksia muualla. Lehden toimitus oli paikka, jossa oli tilaa monenlaisille persoonille ja jossa sanan säilä kukoisti kirjoitettuna ja puhuttuna.”
Mari Ahola
Päätoimittajana numeroissa
2/1998–1/2000
Riikka Happonen
Politiikan toimittaja,
Hämeen sanomat
Päätoimittajana numeroissa
2/2000–1/2002
“Vuosituhannen vaihduttua Joensuun ylioppilaslehdessä taisteltiin rasismia vastaan ja maakunnan tulevaisuuden sekä puutalokeskustan puolesta. Myös rakennusten homeongelmat tulivat tutuiksi, kun yliopiston vanhaa päärakennusta remontoitiin kerta toisensa jälkeen.
Lehti osallistui mielenosoituksiin myös järjestämällä niitä itse. Maaliskuussa 2001 lehden 30-vuotisjuhlien jatkoilla pieni porukka sai päähänsä taiteilla lakanan, jossa luki “Pohjois-Karjala - meillä menee helvetin hyvin???” Puolitoista vuorokautta myöhemmin lakana heilui Rovaniemellä Pohjois- ja Itä-Suomen maakuntien kriisikokouksessa. Me “lakanatytöt” pääsimme lehtiin ja iltauutisiin jakamaan huolemme Pohjois-Karjalan työpaikkakehityksestä.
Päätoimittajalle opettavaisin tapaus sattui syksyllä 2001, jolloin lehti oli vähällä tulla haastetuksi oikeuteen. Rasismin vastaisen teemanumeroon pari harkitsematonta lausetta Lähi-idän tilanteesta muotoillut kolumnisti suututti Helsingin juutalaisen seurakunnan. Tilanne ratkesi, kun teimme kolumnistin kanssa sovitusmatkan pääkaupungin synagogaan.”
Sakari Silvola
Toimittaja, YLE
Päätoimittajana numeroissa
2/2002–6/2003
“Sain ympärilleni yhteisön, jonka kanssa kelpasi tehdä lehteä. Yksi tiesi kaiken rock-musiikista, toinen kirjallisuudesta, kolmas kirjoitti pirullisen hyviä reppareita, jotka neljäs kuvitti ja viides taittoi. Kuudetta kiinnostivat ylioppilaskunta-asiat, joten seitsemäs saattoi keskittyä piikikkääseen kolumnointiin.
Yhteensä meitä oli vajaan kahden vuoden aikana kymmeniä, ja lehti oli näköisemme. Ajatuksena oli, että opiskelijaa kiinnostaa opiskelu, mutta myös muut elämän ilmiöt. Teimme monipuolista lehteä, ja meillä oli useimmiten hauskaa.
Ylioppilaskunnassa ja yliopistossa elettiin melko sopuisaa aikaa. Kärhämiäkin silti syntyi: muun muassa OLL:n jäsenyydestä, ylioppilaskunnan autohankinnoista, erään historian opiskelijan paljaasta takapuolesta ja suunnitelmista hankkia yo-kunnalle oma kiinteistö. Hui!
Lehdessä yritimme pysyä poissa hiekkalaatikolta, mutta täysin emme onnistuneet. Lehteä syytettiin vasemmistolaiseksi sen jälkeen, kun muutamat pikkusielut summasivat kuvissa esiintyneiden ihmisten puoluetaustat ja saivat mielestään punaisen lopputuleman. Erityistä huolestumista aiheutti meidän toimituskunnan miesten edustama, vasemmistolaiseksi syytetty Mehtimäen mieslaulajat, joka esiintyi opiskelijakemuissa Fintelligensin lämppärinä. Sen vastapainoksi olin toisaalta kuulemma itse tullut valituksi päätoimittajan työhön keskustan mandaatilla.
Ylioppilaslehti merkitsi minulle paluumuuttoa Joensuuhun. Muutin vanhaan kotikaupunkiini Helsingistä, ja opinnot Tampereella olivat vielä kesken. Jälkikäteen olen tajunnut, että vasta aika ylioppilaslehdessä ja sen jälkeen YLEn Pohjois-Karjalan radiossa antoi minulle sellaisen joensuulaisen identiteetin, johon kuuluu ylpeytta ja kotiseuturakkautta. Näin siitä huolimatta, että olen tämän lehden päätoimittajista tiettävästi ainoa, joka on Joensuusta kotoisin. Jos tämä tieto on väärä, se oikaistaneen uuden lehden ensimmäisessä numerossa.”
Teppo Koskinen
Toimituspäällikkö, Iltalehti
Päätoimittajana numeroissa
7/2003–8/2003
“Päätoimittajana olin lyhyen välimenokauden syksyllä 2003. Sitä ennen olin muutaman vuoden ajan hengannut lehdessä yleismiehenä, kirjoittanut, editoinut (käytimme aika vapaamuotoisesti toimitussihteeri-nimikettä), kuvannut, taittanut ja vähitellen liukunut työelämään samoihin töihin.
Sinänsä lehden tekeminen oli helppoa. Vapaaehtoista väkeä oli aina paljon saapuvilla, ideoista ei ollut pulaa, ja into korvasi mennen tullen sen, mikä taidoissa uupui. Tekeillä ollut opintotukiuudistus oli kestoaihe, samoin Joensuun Ellin toiminta. Ja Maija Vilkkumaa, jonka musiikille sain toimituksessa ikuisen yliherkkyyden. Bolognan-prosessi oli tuloillaan, tein aiheesta Perttu Vartiaisen kanssa haastattelun, jonka muista varmasti lopun elämääni: edellisenä päivänä Kerubissa oli Tehosekoittimen keikka, ja ilta venähti vähän pitkäksi. Rehtori oli kovin ymmärtäväinen.
Ylioppilaskuntapolitiikka löi vahvasti oman leimansa kaikkeen toimintaan lehdessä ja sen ympärillä.
Aika monelle tappajaiset, siis kuukausittaiset bileet lehden valmistumisen jälkeen, taisivat olla suuri motivaattori lehden tekemiseen. Mikäs siinä: seura oli hyvää, tarjoilu runsasta, keskustelu vapaamuotoista, ylen kulturellia
ja äänekästä.
Kun pidin viimeiset tappajaiset päätoimittajana, sai yhteishenki hiukan kiusallisia muotoja: toimituksen ovesta purkautui kaupungin yöhön joukko möykkääviä huligaaneja. Joku mummo jäi siinä rytäkässä pyörän alle, Jokelassa osa porukasta päätyi käsirysyyn. Toimitusta siivonnut ystävällinen avustaja sai lasinsirusta pitkän haavan käteensä.
Lehteä tehdessä oppi kyllä paljon. Hyvässä ja pahassa. Työelämässä niille opeille on ollut käyttöä. Ja monet kavereista, joita lehdessä sai, ovat kavereita
edelleen.”
Riitta Käppi
Tiedottaja, Helsingin
yliopiston ylioppilaskunta
Päätoimittajana numeroissa
9/2003–8/2005
“Joensuun ylioppilaslehden tekeminen oli suurimmaksi osaksi hupaisaa. Avustajia oli paljon ja koetinkin antaa mahdollisimman monelle tilaisuuden tehdä lehteä. Ajankohtainen koulutuspoliittinen aihe tuolloin oli tutkintoaikojen rajaaminen ja kaksiportainen tutkintojärjestelmä. Suhtauduin siihen kriittisesti ja jopa kielteisesti, miten kävisi akateemiselle vapaudelle ja miten opiskelijat selviäisivät? Suuri osa opiskelijoista käy ansiotyössä tullakseen toimeen, jolloin kokopäiväinen opiskelu ei ole mahdollista.
Tutkintoajan rajaaminen luo painetta kokopäiväiseen opiskeluun, hyvä sinänsä, mutta samalla pitäisi ratkaista toimeentulon kysymyksiä. Kaksiportainen tutkintojärjestelmä tuli voimaan 2005.
Henkilökohtaisesti “akateemisen vapauden” menettäminen oli ehkä sittenkin helpotus. Uudistukseen liittynyt siirtymäaika potki persuuksille ja tutkinto tuli tehdyksi, tosin vasta siirtymäajan viimeisinä hetkinä kesällä 2008. Opinnot olin
aloittanut 1993.”
Josi Tikkanen
Toimittaja,
Keskisuomalainen
Päätoimittajana numeroissa
9/2005–5/2007
Muutoksia ja monimediaa
“Mietin jo omana aikanani, että oliko se lähelläolon näköharhaa, kun tuntui yliopistomaailma muuttuvan silloin hirveää vauhtia. Joensuussakin suunnittelmat menivät monesti uusiksi. Yritin kuitenkin laittaa mahdollisimman paljon paukkuja muihin aiheisiin ja tehdä “monimediaa”. Siihen eivät kuitenkaan omat tai lehden resurssit aina oikein riittäneet muutamasta voitosta huolimatta.
Hulluahan se oli toimittaa juttuja myös radioon. Monia suuria ja virastoituneita toimituksia kiertäneenä kaipaan nyt montaa asiaa. Eniten varmaan sitä, että Joensuun ylioppilaslehdessä oli vanhoja kunnon lehtineekereitä. Eli monia hyviä ystäviä ja oikeaa lehtimiesasennetta kaipaan aika usein.”
Juhana Venäläinen
Päätoimittajana numeroissa
6/2007–9/2008
Kommentit
