Sarjakuvan asialla
Pienkustantamo Huuda Huuda huutaa hyvän sarjakuvan puolesta.
On vuosi 2006. Juupajokelainen sarjakuvataiteilija Tommi Musturi ja Belgiasta Suomeen muuttanut sarjakuvakauppias Jelle Hugaerts kyllästyvät siihen, että suomeksi ei julkaista yhtään heitä kiinnostavaa sarjakuvaa. Syntyy sarjakuvakustantamo Huuda Huuda.
Kustantamon julkaisut ovat painottuneet etenkin käännössarjakuvaan.
– Hyvän käännössarjakuvan puutostila oli aloittaessamme hälyttävä, Musturi selittää.
– Vaikka Suomessa eletään kotimaisen sarjakuvan historian värikkäintä ja laadukkainta vaihetta, ei kenttä elä vain suomalaisista tekijöistä. Tarvitaan paljon hyviä teoksia, jotta uusi tekijäpolvi ymmärtää oikeasti, mihin kaikkeen sarjakuvalla voi yltää. Kyse on nuoresta taidemuodosta, jossa on vielä paljon tutkimatonta.
Käännöstoimintaa harjoitetaan myös toiseen suuntaan: Huuda Huuda kääntää suomalaisten tekijöiden sarjakuvia englanniksi ja toteuttaa näin valtion taholta paljon kaipailtua kulttuurivientiä.
Musturin ja Hugaertsin suhdeverkosto on luonnostaan kansainvälinen. Musturin omia töitä on julkaistu niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin, ja hänet tunnetaan etenkin kansainvälisesti palkitusta Glömp-antologiasta.
Yhtiökumppani Jelle Hugearts toimitti Belgiassa asuessaan Beeldstorm-nimistä sarjakuvajulkaisua. Nyt hänet löytää Helsingin Kalliosta Pitkämies-kaupasta, joka myy sarjakuvien lisäksi myös levyjä ja vaatteita.
Monitaiteellisuus ja yhteistyö ovat alalle tyypillisiä. Helsingin Sarjakuvakeskus-kokonaisuudessa toimii Pitkämiehen ohella muun muassa pienlevy-yhtiö Lal Lal Lal sekä taiteilijayhteisö Kutikuti, jossa Musturikin on mukana.
– Teemme kaikki sarjakuvaa, mutta se ei ole ainoa ilmaisumuotomme. Näen itse ilmaisumuodot mieluiten spektrinä, jossa rajoja ei ole. Määritelköön ne joku muu, jos niin haluaa.
Samaan hengenvetoon Musturi haluaa puolustaa sarjakuvan itsenäisyyttä taidemuotona.
– Meistä on tärkeää seistä sarjakuvan takana.
Me emme julkaise kirjallisuutta tai kuvataidetta, Musturi linjaa.
Suomalaiset pienlevy-yhtiöt ovat viime aikoina kunnostautuneet yhteistyössä muun muassa Indievartti-kampanjassa, jossa toivotaan musiikin pientuotannolle aivan kohtuullista 15 minuutin soittoaikaa suomalaisissa radioissa parhaaseen kuunteluaikaan.
Sarjakuvapuolellakin hynttyitä on laitettu yhteen. Tänä kesänä sai alkunsa sarjakuvatukku Sarjakuvan Toivo Oy, jonka taustalla on kymmenkunta pienehköä kustantamoa. Toivon veturina toimii turkulaisen Zum Teuful! -kustantamon puuhamies Petteri Oja, ja tällä hetkellä tukusta on saatavilla jo 378 eri sarjakuvajulkaisua.
Musturi toivoo, että parin vuoden päästä suomalaisten piensarjakuvakustantamoiden tuotteita voisi selailla kirjakaupoissa myös suurempien kaupunkien ulkopuolella. Tällä hetkellä tilanne on synkempi.
– Pienkustantaja on tilanteessa, missä välittäjä saati kauppias eivät kumpikaan ole kiinnostuneita hänen tekemisistään. Potentiaaliset lukijat eivät saa ikinä edes tietää, että juuri nyt Suomessa julkaistaan parasta sarjakuvaa koskaan. Tähän tilanteeseen syntyi Toivo.
Suurena ongelmana sarjakuvan leviämisen kannalta Musturi pitää nimenomaan kirjakauppaketjujen välinpitämättömyyttä pienkustantamoita kohtaan.
– Suuret kirjakauppaketjut kuten Suomalainen kirjakauppa tai Info eivät ole kiinnostuneita sisällöstä, vaan he tekevät bisnestä. Ollaan aika kaukana niistä ajoista, jolloin kirjakauppa oli sivistyksen lähde.
Jelle Hugaerts jatkaa, että hiljattain julkaistun tutkimuksen mukaan 80 prosenttia suomalaisista menee kirjakauppaan tietämättä etukäteen, mitä he aikovat sieltä ostaa. Koska myyjät eivät kuitenkaan useimmiten ole kirjallisuuden asiantuntijoita, asiakkaat valitsevat kirjoja, jotka ovat näkyvimmin esillä: Ilkka Remestä ja Jamie Oliveria.
– Omassa sarjakuvaliikkeessä on se hyvä puoli, että voin todella vaikuttaa siihen, mitä ihmiset ostavat. Ihmiset tulevat kauppaan innostuneina tietämättä yhtään, mitä he aikovat ostaa. Monta kertaa asiakas sanoo, ettei tiedä mitään näistä sarjakuvista, mutta että on todella kiinnostunut. Sarjakuvamaailmassa on jokaiselle jotain, mutta tarvitaan henkilökuntaa, joka osaa kertoa ihmisille, mitä he tarvitsevat, Hugaerts selittää.
Kirjastolaitokselle sarjakuvaväki sen sijaan on kiitollisuudenvelassa.
– Toivotaan, että kirjastot säilyvät. Tuntuu, että kaikki hyvinvoinnin ja sivistyksen perusrakenteet ovat nyky-yhteiskunnan käsissä purku-uhan alla, Musturi manaa.
Megasuosittujen päivälehtistrippien kuten Viivin ja Wagnerin kautta saattaa tulla vaikutelma, että sarjakuvan julkisuusarvo olisi suurikin. Tämä koskee kuitenkin vain aivan marginaalista vähemmistöä. Tommi Musturi sanookin, että jos suljetaan keskustelusta pois Manga, Juba, Kiroileva siili ja sotasarjakuva, sarjakuvaa ei Suomessa julkaista rahantekomielessä. Silti sarjakuvan tekemisenkin pitäisi voida olla ammatti.
– Olen itse sitä mieltä, että taiteilijan pitää elättää itsensä omalla työllään siinä missä kenen tahansa muunkin. Suomen pienet ja hankalat markkinat eivät kuitenkaan tarjoa mahdollisuutta ammattimaiseen tekijyyteen kuin 10–20 sarjakuvataiteilijalle. Näistäkin suurin osa tekee työkseen päivittäisiä sanaleikkejä ja puujalkavitsejä sanomalehdille. Tarvitaan muutos, Musturi vaatii.
Jelle Hugaerts pitää keskeisenä ongelmana uuden sarjakuvan löytämisessä sitä, että sarjakuva ei tunnu kelpaavan suomalaisten lehtien kulttuurisivuille. Kun sarjakuvan valta-alueella Ranskassa ja Belgiassa sarjakuvia arvioidaan useimmissa lehdissä viikoittain, Suomessa täytyy tyytyä satunnaiseen pikkuarvosteluun Helsingin Sanomissa.
– Tilanne on paradoksaalinen. Lehtien sarjakuvat ovat äärimmäisen suosittuja, mutta nähtävisti sarjakuva ei kuitenkaan ole aihe, josta olisi mielenkiintoista kirjoittaa.
Vaikka talkoohenkeä indietekijöillä tuntuu riittävän loputtomiin saakka, todellisuus on pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin glamoröösi.
– Sarjakuvan tekeminen on yksinäistä puuhaa, jossa vuoden työstä saa noin puolen kuun palkan, selkäkipuja, suurehkot silmäpussit, patongin ja kylmän hostellihuoneen jossain alan tapahtumassa, Musturi kertoo.
Sarjakuvan julkaiseminen sen sijaan on “vielä hieman vittumaisempaa”.
– Koska sitä puolenkaan kuun palkkaa ei ole tiedossa, ainoa asia, mikä pitää sinut koossa on usko teoksiin ja tekijöihin, joita kustannat.
Ehkä kyse siis onkin uskonnosta? Musturi pohtii.
Hän lupaa, että Huuda Huuda jatkaa toimintaansa niin kauan, kun tekijät uskovat siihen mitä ovat tekemässä ja kun suuret kustantamot eivät heidän tehtäviään hoida.
– Jos suuret kustantamot julkaisisivat hyvää sarjakuvaa sitä oikeuttavalla tavalla, voisimme haudata kustantamomme hyvillä mielin. Jelle voisi keskittyä perheeseensä ja minä taas voisin vetäytyä maalle. Tätä odotellessa jatkamme tulevien julkaisujemme suunnittelua.
Antti Rask
Kommentit
Huom! Kommenttisi näkyy kaikille käyttäjille vasta, kun ylläpito on hyväksynyt sen. Asiattomat, provokatiiviset ja
eritoten nimimerkin takaa ja ilman virallista sähköpostiosoitetta lähetetyt viestit eivät välttämättä päädy julkaistavaksi.
Reiluinta on keskustella omalla nimellä, sähköpostiosoitettasi ei julkaista vaan se jää ylläpidon tietoon.
Selvennyksenä vielä todettakoon, että seuraava kappale kertoo monitaiteellisesta kollektiivi Kutikutista:
“-Teemme kaikki sarjakuvaa, mutta se ei ole ainoa ilmaisumuotomme. Näen itse ilmaisumuodot mieluiten spektrinä, jossa rajoja ei ole. Määritelköön ne joku muu, jos niin haluaa.”
Kun taas heti sen alapuolella oleva kappale kertoo Huuda Huudasta, joka julkaisee ainoastaan sarjakuvaa:
“Samaan hengenvetoon Musturi haluaa puolustaa sarjakuvan itsenäisyyttä taidemuotona.
-Meistä on tärkeää seistä sarjakuvan takana. Me emme julkaise kirjallisuutta tai kuvataidetta, Musturi linjaa.”
Artikkelissani en tehnyt näiden kahden välille tarpeeksi selvää erottelua.
